Heiverö (mies): 33v
Yhdessä: pian 10 v naimisissa
Lemmikit: Yrmeli ja Nyrsijä
Oma nimimerkkini on Vahvero, lisäksi teksteissä esiintyvät puolisoni Heiverö sekä kotieläimemme Yrmeli ja Nyrsiä. Nämä ovat keksimiäni ja vähäisessä käytössä olevia lempinimiä, tosin merkityksellisiä sellaisia. Heiverö ja Vahvero tulivat käyttöön jo vuosia sitten, kun lyhyen ajan sisällä tuli puheeksi erilaisia asoita, joissa voi olla vahvoilla - henkisesti tai fyysisesti. Pienikokoisena ja siinä hetkessä jotenkin mielestäni altavastaajana nimitin itseni Vahveroksi, ja nimittelin puolisoani Heiveröksi. Se, että minä saan olla Vahvero ja hän on Heiverö, tekee meidät joissakin tilanteissa tasaveroisiksi.
Heiverö on 33-vuotias tuikitavallinen, suomalainen mies. Vahvero on 32-vuotias naisihminen, joka yrittää sopeutua siihen, että elämässä ei tapahdu paljon mitään. Yhdessä olemme tyytyväisesti lapseton pariskunta, takana pian 10 avioliittovuotta - ja edessä kai 50, jos saamme elää. Ja jos sopeudun.
Kotieläimemme ovat yrmeä ja vetäytyvä Yrmeli ja über-sosiaalinen, järsimistä ja tihutöitä harrastava Nyrsiä. Välillä elämä näiden kanssa on silkkaa tuskaa, ja aiheuttaa parisuhteessa vääntöä. Joskus niistä on ihan iloakin, mutta silti säännöllisesti keskustellaan siitä, pitäisikö Yrmelille ja / tai Nyrsiälle etsiä uusi koti. Itse aikanaan molemmat hankin, puolison ei-niin-lievästä vastustuksesta huolimatta - ja nyt hän lievästi vastustaa luovuttamista. Ehkä se on kunnia-asia hoitaa kotieläimensä sen 15 vuotta, kun ne kerran on ottanut..
Vahvero tekee ihmistyötä, siis tapaa työssään paljon ihmisiä ja on tekemisissä toisten ihmisten aika henkilökohtaistenkin asioiden kanssa. Työpaikat ovat vaihtuneet noin puolentoista vuoden välein, määräaikaisuudesta on tullut jo jotenkin elämäntapa. Välillä työ vie kauemmas yhteisestä kodista, joka yleensä aina on siellä, missä Heiverö asuu. Pisin jakso erillään asumista kesti parisen vuotta, viimeisin muutaman kuukauden keikkatyö, nyt olisi tarkoitus asustella samaa huushollia ties kuinka pitkään.
Heiverön työtä ovat numerot, sama työpaikka ollut jo sen 10 vuotta. Tyytymättömyydestään huolimatta Heiverö ei ole ryhtynyt muuttamaan asioita työelämässään, mikä suuresti sapettaa Vahveroa: miksi se aina rutisee kotona, muttei koskaan tee mitään asioille?
Vaikka toisin voisi kuvitella, Heiverö on pariskunnasta se sosiaalisempi, se, jolla on enemmän kavereita ja joka hoitaa yhteyksiä "yhteisiin" kavereihin - tai siis omiin kavereihinsa, joista on pariskuntavaiheessa tullut pariskuntakavereita.
Tapaamistarina:
Tapasimme ensimmäisiä kertoja ensimmäisenä opiskeluvuotena uudessa kaupungissa yhteisten tuttujen kautta. Itse muistan, etten ensimmäisillä kerroilla mitenkään erityisesti syttynyt Heiveröstä - minusta hän vaikutti jotenkin vanhalta.
Toisen opiskeluvuoden syksyllä olin opiskelijariennoissa, haku päällä ja jallittamassa aivan toista miestä, kun Heiverö liimaantui kylkeen. Kilttinä tyttönä pidin seuraa. Iltaa seurasi varovaista tunnustelua sähköpostilla, kahvittelua ja syksyisiä iltakävelyitä. Sama kuvio oli käynnissä myös toisen miehen suuntaan, joten mikään ei ollut kannaltani selvää, deittailin ja ihmettelin. Lopulta minun ei tarvinnut päättää mitään, sillä toinen mies katosi kuvioista. Heiverö jäi, ja tuntui sopivalta siihen elämäntilanteeseen. Hän oli se, jonka kehtasi seuraavana kesänä esitellä kotona. Hän oli se, josta yhteiset tutut vakuuttivat, että on hyvä mies ja juuri sopiva minulle.
Heiverö sai uuden opiskelupaikan toisesta kaupungista seuraavana kesänä. Ennen muuttoa piti päättää, mitä suhteellemme tapahtuu - menimme kihloihin. Itsekin muutin seuraavana jouluna perässä toiseen kaupunkiin, opiskelemaan ja perustamaan omaa kotia. Kaikki tapahtui kai aika nopeasti, kihlautumisesta avioliittoon etenimme kahdessa vuodessa.
Hiljattain keskustelin ensitapaamisista työmaalla. Tajusin silloin, että tuskinpa puolisoni oikeasti haluaa kuulla, miksi hänet valitsin. Kuulostaahan se aika epäromanttiselta, että mies on valittu siksi, että hän tulee loistavasti toimeen perheeni kanssa, sopi silloiseen kaveripiiriini ja että hänen kanssaan oleminen on luontevaa, aivan kuin olisimme tunteneet koko ikämme. Kukaan ei kai haluaisi kuulla, että tuli valituksi, kun sattui olemaan oikeaan oikeassa paikassa.
Epäromanttista ehkä, mutta totisinta totta, rehellistä ja käytännöllistä. Ei tunnekuohuja, vaan käsittämättömän järkeviä päätöksiä. Ja oikeasti Heiverö kyllä tietää nämä syyt, vaikka en koskaan ole tainnut niitä näin brutaalisti ilmaista yhdellä kertaa.
Jostakin syystä en koskaan muista, miten Heiverö kuvailee ensimmäisiä tapaamisiamme ja tuntemuksiaan. Kysyn niistä aina silloin tällöin. Tänään työkoneen takaa kuului mutinana: ”(Kiinnostuin sinusta) koska olit mielestäni söpö”. Usein vastaus on ”en muista” tai jotain siihen suuntaan, toisinaan epäilen, että kuulen sen, minkä mies arvelee minun haluavan kuulla. Luulen, että tämän päivän vastaus oli tätä jälkimmäistä tyyppiä. Kaiken kaikkiaan epäilen, että Heiverö valitsi Vahveron suunnilleen samalla tavalla kuin Vahvero Heiverön.
Mietin, mistä idea romanttisesta tapaamiskertomuksesta – tai oikeastaan vaatimus sellaisen liittymisestä elämänkumppanin löytymiseen – oikein on peräisin. Elokuvista? Ehkä minun on syytä kyseenalaistaa tämä ajatuskuvio ennen kuin tulen kyseenalaistaneeksi koko parisuhteeni. Kai sitä kestäviä liittoja on solmittu kautta aikojen ilman, että suuret tunnekuohut ovat sumentaneet kaiken järjenkäytön? Tai siis miksi minun edes pitää pohtia tätä?
Vahvero ja Heiverö
