maanantai 11. huhtikuuta 2011

Vahvero ja Heiverö

Vahvero (nainen): 32v
Heiverö (mies): 33v
Yhdessä: pian 10 v naimisissa
Lemmikit: Yrmeli ja Nyrsijä

Oma nimimerkkini on Vahvero, lisäksi teksteissä esiintyvät puolisoni Heiverö sekä kotieläimemme Yrmeli ja Nyrsiä. Nämä ovat keksimiäni ja vähäisessä käytössä olevia lempinimiä, tosin merkityksellisiä sellaisia. Heiverö ja Vahvero tulivat käyttöön jo vuosia sitten, kun lyhyen ajan sisällä tuli puheeksi erilaisia asoita, joissa voi olla vahvoilla - henkisesti tai fyysisesti. Pienikokoisena ja siinä hetkessä jotenkin mielestäni altavastaajana nimitin itseni Vahveroksi, ja nimittelin puolisoani Heiveröksi. Se, että minä saan olla Vahvero ja hän on Heiverö, tekee meidät joissakin tilanteissa tasaveroisiksi.

Heiverö on 33-vuotias tuikitavallinen, suomalainen mies. Vahvero on 32-vuotias naisihminen, joka yrittää sopeutua siihen, että elämässä ei tapahdu paljon mitään. Yhdessä olemme tyytyväisesti lapseton pariskunta, takana pian 10 avioliittovuotta - ja edessä kai 50, jos saamme elää. Ja jos sopeudun.

Kotieläimemme ovat yrmeä ja vetäytyvä Yrmeli ja über-sosiaalinen, järsimistä ja tihutöitä harrastava Nyrsiä. Välillä elämä näiden kanssa on silkkaa tuskaa, ja aiheuttaa parisuhteessa vääntöä. Joskus niistä on ihan iloakin, mutta silti säännöllisesti keskustellaan siitä, pitäisikö Yrmelille ja / tai Nyrsiälle etsiä uusi koti. Itse aikanaan molemmat hankin, puolison ei-niin-lievästä vastustuksesta huolimatta - ja nyt hän lievästi vastustaa luovuttamista. Ehkä se on kunnia-asia hoitaa kotieläimensä sen 15 vuotta, kun ne kerran on ottanut..

Vahvero tekee ihmistyötä, siis tapaa työssään paljon ihmisiä ja on tekemisissä toisten ihmisten aika henkilökohtaistenkin asioiden kanssa. Työpaikat ovat vaihtuneet noin puolentoista vuoden välein, määräaikaisuudesta on tullut jo jotenkin elämäntapa. Välillä työ vie kauemmas yhteisestä kodista, joka yleensä aina on siellä, missä Heiverö asuu. Pisin jakso erillään asumista kesti parisen vuotta, viimeisin muutaman kuukauden keikkatyö, nyt olisi tarkoitus asustella samaa huushollia ties kuinka pitkään.

Heiverön työtä ovat numerot, sama työpaikka ollut jo sen 10 vuotta. Tyytymättömyydestään huolimatta Heiverö ei ole ryhtynyt muuttamaan asioita työelämässään, mikä suuresti sapettaa Vahveroa: miksi se aina rutisee kotona, muttei koskaan tee mitään asioille?

Vaikka toisin voisi kuvitella, Heiverö on pariskunnasta se sosiaalisempi, se, jolla on enemmän kavereita ja joka hoitaa yhteyksiä "yhteisiin" kavereihin - tai siis omiin kavereihinsa, joista on pariskuntavaiheessa tullut pariskuntakavereita.

Tapaamistarina:

Tapasimme ensimmäisiä kertoja ensimmäisenä opiskeluvuotena uudessa kaupungissa yhteisten tuttujen kautta. Itse muistan, etten ensimmäisillä kerroilla mitenkään erityisesti syttynyt Heiveröstä - minusta hän vaikutti jotenkin vanhalta.

Toisen opiskeluvuoden syksyllä olin opiskelijariennoissa, haku päällä ja jallittamassa aivan toista miestä, kun Heiverö liimaantui kylkeen. Kilttinä tyttönä pidin seuraa. Iltaa seurasi varovaista tunnustelua sähköpostilla, kahvittelua ja syksyisiä iltakävelyitä. Sama kuvio oli käynnissä myös toisen miehen suuntaan, joten mikään ei ollut kannaltani selvää, deittailin ja ihmettelin. Lopulta minun ei tarvinnut päättää mitään, sillä toinen mies katosi kuvioista. Heiverö jäi, ja tuntui sopivalta siihen elämäntilanteeseen. Hän oli se, jonka kehtasi seuraavana kesänä esitellä kotona. Hän oli se, josta yhteiset tutut vakuuttivat, että on hyvä mies ja juuri sopiva minulle.

Heiverö sai uuden opiskelupaikan toisesta kaupungista seuraavana kesänä. Ennen muuttoa piti päättää, mitä suhteellemme tapahtuu - menimme kihloihin. Itsekin muutin seuraavana jouluna perässä toiseen kaupunkiin, opiskelemaan ja perustamaan omaa kotia. Kaikki tapahtui kai aika nopeasti, kihlautumisesta avioliittoon etenimme kahdessa vuodessa.

Hiljattain keskustelin ensitapaamisista työmaalla. Tajusin silloin, että tuskinpa puolisoni oikeasti haluaa kuulla, miksi hänet valitsin. Kuulostaahan se aika epäromanttiselta, että mies on valittu siksi, että hän tulee loistavasti toimeen perheeni kanssa, sopi silloiseen kaveripiiriini ja että hänen kanssaan oleminen on luontevaa, aivan kuin olisimme tunteneet koko ikämme. Kukaan ei kai haluaisi kuulla, että tuli valituksi, kun sattui olemaan oikeaan oikeassa paikassa.

Epäromanttista ehkä, mutta totisinta totta, rehellistä ja käytännöllistä. Ei tunnekuohuja, vaan käsittämättömän järkeviä päätöksiä. Ja oikeasti Heiverö kyllä tietää nämä syyt, vaikka en koskaan ole tainnut niitä näin brutaalisti ilmaista yhdellä kertaa.

Jostakin syystä en koskaan muista, miten Heiverö kuvailee ensimmäisiä tapaamisiamme ja tuntemuksiaan. Kysyn niistä aina silloin tällöin. Tänään työkoneen takaa kuului mutinana: ”(Kiinnostuin sinusta) koska olit mielestäni söpö”. Usein vastaus on ”en muista” tai jotain siihen suuntaan, toisinaan epäilen, että kuulen sen, minkä mies arvelee minun haluavan kuulla. Luulen, että tämän päivän vastaus oli tätä jälkimmäistä tyyppiä. Kaiken kaikkiaan epäilen, että Heiverö valitsi Vahveron suunnilleen samalla tavalla kuin Vahvero Heiverön.

Mietin, mistä idea romanttisesta tapaamiskertomuksesta – tai oikeastaan vaatimus sellaisen liittymisestä elämänkumppanin löytymiseen – oikein on peräisin. Elokuvista? Ehkä minun on syytä kyseenalaistaa tämä ajatuskuvio ennen kuin tulen kyseenalaistaneeksi koko parisuhteeni. Kai sitä kestäviä liittoja on solmittu kautta aikojen ilman, että suuret tunnekuohut ovat sumentaneet kaiken järjenkäytön? Tai siis miksi minun edes pitää pohtia tätä?

Vahvero ja Heiverö

24 kommenttia:

  1. Ekaksi ajattelin että kyllähän nyt suhteessa pitää olla kunnolla kipinää ja suuria tunteita. Mutta toisaalta kokemuksesta voin todeta, että se ei aina kestä. Edellinen suhteeni kesti 4 vuotta ja oli suuria tunteita ja hullaantunutta rakkautta. Tuntui aivan ihanalta. Mutta kun oli 2 viikkoa ettei ollut seksiä niin mies luuli ettei minua enää kiinnosta.. Se suhde kaatui lopulta siihen, että mies halusi olla kokoajan hullaantunut rakkaudesta ja petti sitten minua työkaverinsa kanssa eräänä keväänä. Ja seuraavana keväänä teki saman tempun uudestaan. Joten se olikin sitten siinä. Ehkä kaveripohjalta oleva suhde on parempi.

    VastaaPoista
  2. Se, että sattuu olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa tuskin lienee sattumaa. Eiköhän siinäkin ole jo romantiikkaa kyllikseen ;)! T. Mia

    VastaaPoista
  3. Niin, mitä se romantiikka on? Sitäkin voisi miettiä; liittyykö siihen aina suuria tunteita, voiko se olla pientä arjen huomaavaisuutta... - Anne

    VastaaPoista
  4. Tuli mieleen vielä sellainenkin näkökulma, että voisiko romantiikan kaipuu olla pakoa? Esimerkiksi oman tahdon ilmaisusta? Pelkoa siitä, että ajautuu riitatilanteeseen, jos kertoo ajatuksiaan? Eikä hallitse sitä?

    Yksi tärkeimpiä kestävän parisuhteen taitoja on nimittäin riitelytaito.

    Miten riidellä rakentavasti, miten osata olla eri mieltä ja ilmaista oma mielipiteensä. Laajoissa tutkimuksissa on todettu (vihaan tätä ylimalkaista ilmaisua, mutta lupaan kaivautua asiaan syvemmälle keskustelun myötä), että suhteen jatkuvuuden kannalta riitelytaito on tärkeämpää kuin mitkään ns. "kivat jutut". - Anne

    VastaaPoista
  5. Aika mielenkiintoista, että riitelemisen taito tuli kommenteissa puheeksi. Meillä ei ihan hirveästi riidellä, närähdellään vaan, kun toinen ei jostain syystä osaa lukea ajatuksia. Suurista asioista ollaan aika herttaisesti samaa mieltä.. ainakin toistaiseksi.

    Riitelijöinä ollaan kyllä sitten erilaisia. Itse tykkäisin välillä "antaa mennä" ihan kunnolla, melskata ja puhua asioita rumasti auki ja osoittaa mieltä. Mutta en tee sitä, sillä se ahdistaa Heiveröä.

    Mutta siitä tunnepuolesta. Ihastumisia on tullut ja mennyt, vuosien varrella olen moneen kertaan uudelleen ihastunut Heiveröön (ja rehellisyyden nimissä myös toisiin - tosin aikuisena ihmisenä osaan käsitellä näitä ajatuksia ja tunteita niin, että en koe niistä olevan uhkaa parisuhteelleni. Jopa hyväksyn ajatuksen siitä, että myös Heiverö saattaa välillä ihastua toiseen). Mutta aina ajallaan ihastumisen tunne lakastuu. Olen kyllä monta kertaa pohtinut, pitäisikö vahvaa ihastumisen tunnetta seurata jotenkin tosi vahva tunne, että kyse olisi parisuhteesta.

    Meillä ehkä parhaiten tunnetta kuvaa kiintymys, välillä aika kämppis- tai veli/sisko-tyylinenkin. Silloin sitä alkaa pohtia, että eikö parisuhteen kuuluisi olla jotenkin intohimoisempi.. En oikein tiedä, mitä se sellainen intohimo on, ei se meillä asu. Toisaalta olen itse tunnetasolla tosi tasainen ihminen (nyt murrosiästä päästyäni): pääsääntöisesti jokainen päivä tuntuu hyvältä,jopa kivalta - ja toisaalta juuri mikään ei saa aikaan sitä, että "päivä menisi pilalle". Itseäni jopa rasittaa sellaiset ihmiset, jotka ovat jotenkin koko ajan tunteidensa armoilla. Tunnistan kyllä pahan mielen, mutta en anna sille valtaa.

    VastaaPoista
  6. Ihanat nimet teillä :)

    VastaaPoista
  7. Sekin on mielenkiintoista, että mitä se riitely on? Pitääkö sen aina olla dramaattista, kovaäänistä? Millaisia tapoja on riidellä? Onko erimieltä oleminen riitaa? - anne

    VastaaPoista
  8. Toi oli mielenkiintoinen pointti tuo riitely. Meillä on riidelty välillä tosi kovaa, huudettu ja tiuskittu ja oltu mykkäkoulua ym. Jostain syystä itse koen, että ahdistun kovasti huutavasta Mikasta enkä halua olla hänen lähellään yhtään tällöin. Eikä se varmaan paljon meitä muutenkaan lähennä. Täytyypä jutella tästä aiheesta lisää myös kotona...Mia

    VastaaPoista
  9. romantiikka arjessa kuullostaa kyllä hyvältä. Ja itse rakastan keskustella kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä. En ehkä kyllä tällä hetkellä koe, että voisin ihan kaikesta itselleni tärkeästä puhua Mikalle. Jostain syystä, tulppa jokin, mikä lie. Vai pelko? Pelko kait se loppujen lopuksi sitäkin estää. Hyväksytäänkö mua enää? Toisaalta viime aikoina olen aika paljonkin laukonut kaikenlaisia ajatuksia, ihan vaan katsoakseni Mikan reaktioita. Pystyykö nielemään vai ei. Olisi ihanaa, kun puhe saisi soljua aiheesta toiseen ja ihanan syvällisiin aiheisiin. Mutta mistä sitä tietää mihin tämä meidänkin matka vielä vie? Mia :)

    VastaaPoista
  10. Tuokaa ihmeessä ajatuksianne, oivalluksianne, pohdintojanne tänne muidenkin kommentoitavaksi!

    Sitäkin voisi pohtia, mikä on sen riidan tavoite, mihin sillä pyrkii? Sen sijaan, että sen näkisi vain vallankäytön välineenä, voisiko siinä olla yritystä tulla kuulluksia? Huomioon otetuksi? Yrittääkö sillä kertoa väsymyksestään? Vai mikä on sen riidan pyrkimys hyvään - tässä siis sellainen ajatus, että kaikella käyttäytymisellä on pohjimmiltaan pyrkimys hyvään - sitä ei vain näe. Kysy siis alitajunnaltasi, mieleltäsi, mikä on se hyvä pyrkimys, mihin mikäkin tunne tai reaktio pyrkii... Mielenkiintoista tutkimusmatkaa! - Anne

    VastaaPoista
  11. Mulle riita on mahdollisuus. Mahdollisuus, että jokin kaihertanut asia saatetaan jonkinlaiseen remissioon tai jopa saadaan aikaan jotain uutta, löytyy uusi näkökulma, ratkaisu,..

    Tilanteen kärjistyminen ei ahdista, vaan nautin siitä, että asioihin pitää reagoida nopeasti ja perstuntumalta (tai siis hienosti sanottuna intuitiolla).


    Harmi vaan, että meillä tämä innostus riitelyyn ei ole molemminpuolista.

    VastaaPoista
  12. Vahvero, tarvitaanko edellä kuvaamaasi mahdollisuuden toteutumiseen riitaa? - Anne

    VastaaPoista
  13. Ei varsinaisesti tai välttämättä.

    Mutta riita pistää asioihin vauhtia, siinä kumpikin osapuoli on täysillä keskittynyt ja tosissaan. Kun ei liikoja analysoi itsekseen, vaan ajattelee ääneen, saattaa itsekin oivaltaa omasta ajattelustaan jotakin uutta. Sanoisin, että riitely on varsin hedelmällinen palaveeraamisen muoto.

    (Mut mun mottona elämässä onkin että "kiukun kautta" ;) - kiukustuminen ja negatiiviset tunteet ovat voimavara, extrapotku, jolla elämässä saa jotain joskus aikaankin.)

    VastaaPoista
  14. Tunnistan tuon extrapotkuajatuksesi, Vahvero. Itse olen puhunut varageneraattorista, kun voimat ovat muuten loppu; silloin pintaan tulee kiukku, viha, raivo.. Ei aina rakentavassa mielessä.

    Mietin tuota sanoitusta: riitely - mitä muita ilmaisuja keksit sille, kun pidät tuon ajatuksen "jolla elämässä saa jotain joskus aikaankin" mielessäsi? Kun fokus on taistelussa, väkisin seuraa ajatus vallankäytöstä... Silloin kyse on voittajasta ja alistetusta; sehän ei ole rakentavaa? Ei siis ihme, että toinen osapuoli välttelee tilanteita (puhun siis yleisellä tasolla), joissa on vaara joutua taistelemaan mielipiteestään... - Anne

    VastaaPoista
  15. Meillä riitatilanteissa mies sortuu usein kertomaan miten minä olen loukkaantunut tai en osaa ottaa rennosti. Usein tilanne tulee kun huomautan hänelle hänen todella suorasta ja käskevästä puhetyylistä. Hän arvostaa kovuutta, suoraa kommunikointia ja minä taas pehmeämpää ja "voisitko" - tyyliä "vie"-tyylin sijaan...Pitäisikö tämäkin vain hyväksyä siihen sen enempää kajoamatta? Mia

    VastaaPoista
  16. Ehkä "ongelma" on siinä, että mulle riitely (parisuhteessa) ei lähtökohtaisesti ole mikään negatiivisesti latautunut termi. Se ei tarkoita samaa kuin sanaharkka, vittuilu tai henkinen väkivalta. Se ei kuitenkaan toisaalta ole keskustelua siitä, miten olemmekaan eri mieltä, vaan sen tavoitteena on kuitenkin löytää yhteinen näkemys. Ihan mielelläni hoitaisin riidat vaikka anglo-amerikkalaisen väittelykulttuurin mukaisesti puheenjohtajan ja tuomarin läsnäollessa, jos se olisi mahdollista ja antaisi kumppanilleni tunteen siitä, että tilanne on hallinnassa.

    VastaaPoista
  17. Mia,

    meillä taas juuri toisin päin. "-Isi(tko)"-kieltä ja "eikös me juuri sovittu" - puhetta viljelee Heiverö. Itse aina mietin, että miksi sinne konditionaalin taakse pitää kätkeytyä, miksei voisi suoraan sanoa että "minä haluan, että sinä toimit näin" (eli siis toivon ns. minä-viestejä eikä passiivinomaiseen ilmaisuun kätkettyä piilovallankäyttöä).

    VastaaPoista
  18. Vahvero,

    Kiitos kommentista :). Lähinnä tarkoitin, että mieheni viljelee useasti "vie lapset"-tyyppistä kommunikointia. Mielestäni se on tosi ärsyttävää, voisi edes vähän käyttää käytöstapoja ja kysyä sopiiko sulle, että viet lapset. Tämä on siis henkilökohtainen tuntemukseni.

    Riita-tilanteissa mua ärsyttää eniten, ettei analysoida itse aihetta mistä riita tulee vaan mulle aletaan työntää mukamas omia ajatuksiani mieheni suulla. Eli hän analysoi miltä musta tuntuu. Se ei kertakaikkiaan ole mahdollista hänen analysoida vaan haluaisin, että hyökkäämisen sijaan hän keskittyisi itse aiheeseen ja rakentavasti mietittäisi miten tilannetta voisi jatkossa kehittää.

    Olen niin elänyt tällaisessa "ulkoa ohjatussa" ympäristössä, jossa muut aina luulevat tietävänsä mun tuntemukset ja olenko loukkaantunut vai en. Nyt, kun olen sen ymmärtänyt se jopa huvittaa mua. Kuinka olen ennen moiseen suostunut ja alistunut.
    Mia

    VastaaPoista
  19. Olette paljon syvemmällä keskusteluissanne, mutta ulkopuolisena huomauttaisin asiasta, joka pistää silmään aloitustekstiänne lukiessa... Kuinka moni mies ei pahastuisi (vaikka sanomatta asiasta) siitä, että nainen nimeää itsensä Vahveroksi ja miehen Heiveröksi.

    Oletko miettinyt, miksi haluat käyttää tällaisia nimiä? Minun mieheni ei ole mikään maskuliininen pullistelija ja luulen, että hänkin jollain tasolla loukkaantuisi näistä nimivalinnoista, vaikkei sitä ehkä sanoisi.

    Tekstistäsi huokuu muutenkin kova elämyshakuisuus ja tarve vaikuttaa kovalta, joka ei 'tarvitse' heiveröä, vaan heiverön pitää tarvita sinua.

    Dr. Phil sanoi (tiedän, tiedän, psykologin irvikuva :) ) yllättävän fiksusti eräässä jaksossaan naiselle, joka vaihtoi jatkuvasti miestä, että tämä nainen etsii elämäänsä sisältöä ja parannusta miehistä. Voisiko olla niin, että luot kovia odotuksia siihen, että Heiverö toisi elämääsi sisältöä, romantiikkaa, haastavuutta, jotakin, mitä sinulta mielestäsi puuttuu?

    En tiedä, onko näin, saatan tulkita vain omien ajatusteni pohjalta :)

    - Keittiöpsykologi

    VastaaPoista
  20. Keittiöpsykologi,

    olisiko mielestäsi (enemmän) ok, jos nimemme olisivat toisin päin?

    Luulen, että luit muutenkin teksteihini sisään jonkun toisen ihmisen elämää, sillä en tunnista itseäni tuosta mainitsemastasi elämyshakuisuudesta.

    Se, että kirjoitan yrittäväni sopeutua siihen, että elämässä ei tapahdu paljon mitään, tarkoittaa juuri sitä. Siis että olemme tosi paljon kotona hereillä eri aikoihin, ilman toisiamme, hoidamme suuren osan kodinhoitotöistä eri aikoihin. Yleensä olemme kotona hereillä yhdessä iltaisin n. klo 21-00.30, jolloin monenlainen yhdessä puuhailu on vaikeaa, olemme väsyneitä ja naapureitakin pitää varmaan yöaikana armahtaa.

    VastaaPoista
  21. Onko siis niin, että tuo yhteisen ajan vähyys on teidän suurin ongelmanne?

    Mä en ole tuo edellinen keittiöpsykologi, mutta kieltämättä nuo nimet vähän pistävät korvaan. Eivät pistäisi ehkä muuten, mutta jotenkin puhut Heiveröstä aika vähättelevään sävyyn. En toki tunne Heiveröä eli en voi arvioida, onko hän "ansainnut" tällaisen puhetavan, mutta jotenkaan se ei vaan kuulosta kovin hyvältä.

    Jotenkin saan sen vaikutelman, että olet tosi kypsänä - jopa siinä määrin, että esim. suhteen suunnan muuttaminen kumppania ilahduttamalla vaatisi isoa ponnistusta asennetasolla. Voin olla väärässäkin, mutta tällaisia fiiliksiä minulla heräsi.

    Olisi tosi hauska kuulla, mitä tapahtuu, jos sä ottaisit yhtäkkiä tosi ymmärtäväisen ja ihanan asenteen Heiveröön. Ihan välittämättä siitä, millainen Heiverö on.

    VastaaPoista
  22. Uupumus koettelee pahasti paitsi uupunutta itseää, myös ja eritoten tämän läheisiä.

    Uupumuksen voi nähdä esimerkiksi niin, että jos uupunut on kasvi, sen juuret eivät saa vettä, koska maa on jäässä, joten kasvi alkaa nuutua.

    Avaako tämä metafora, Vahvero, sinussa millaisia ajatuksia tilanteeseenne? - Anne

    VastaaPoista
  23. Olen tajunnut, että olen itse aika väsynyt tähän tilanteeseen. Mutta mitäpä sitä voi tehdä, talvi kestää aikansa, enkä minä ole aurinko, enkä etelätuuli. Että tällaisella metaforalla vastaan.

    VastaaPoista
  24. Mitä teille nyt kuuluu, Vahvero? MIten sujui pääsiäisen pyhät? Olen tosi vaikuttunut kyvystäsi analysoida, pohtia ja kertoa tuntemuksistasi.

    Taisit muuten jossain vaiheessa kertoa, että yhteisiä lomia teillä ei ole ollut vuosiin - olisiko tänä kesänä mahdollista saada vähän yhteistä lomailuaikaa? Noilla aikatauluilla ei varmaan pian tunnekaan kumppaniaan - ilta-yhdeksän jälkeen kuka tahansa meistä on jo aika väsyksissä.

    Muuten mietin, että suurimmassa osassa maailman avioliitoista kautta aikojen romantiikka on näytellyt aika pientä osaa. Varmaankaan monessa maassa ei edelleenkään niin huteralle pohjalle kuin romanttinen rakkaus ja intohimo uskalleta avioliiton kaltaisia suria sitoumuksia rakentaa. Ehkä teidän parisuhteella on ihan hyvä pohja?

    Parisuhdeakatemian Mia

    VastaaPoista