Anna: 32v
Yhdessä: 12,5 v
Lapsi: 1
Olemme Martti (31-v) ja Anna (32-v), olemme olleet yhdessä 12,5 vuotta. Meillä on yksi lapsi, hän on 6 kk ikäinen. Asumme omassa asunnossa. Mies joutuu reissaamaan työn vuoksi ulkomailla ja joskus myös kotimaassa Ulkomailla joutuu olemaan tilanteesta riippuen yhdestä useampaan viikkoa. Onneksi useamman viikon rupeamia tulee vain n. kerran vuodessa.
Tapasimme klassisesti yökerhossa. Anna oli noteerannut Martin jo aikaisemmin hyvän ulkonäön vuoksi. Lopulta osoittautui, että Martti oli Annan aikaisemman luokkakaverin ystävä ja siitä se juttu sitten lähti. Hyvin, hyvin nuoria oltiin, mutta kemiaa löytyi näköjään ihan loppuelämäksi (toivottavasti!) asti.
Anna: Ihastuin Martissa aivan ensimmäisenä ulkonäköön, hän on urheilullinen, pitkä ja tumma, hyvännäköinen kaikin puolin. Olimme hyvin nuoria tavatessamme. Ensimmäinen vuosi meni aika lailla katsellessa, elettiin omia elämiämme kavereineen jne. Alkuun seurustelu ei ollut ollenkaan vakavaa, itse en ainakaan ottanut ensimmäisen vuoden aikana tilannettamme hauskanpitoa kummoisempana. Sitten suhde alkoikin syventyä, kun aloimme tuntea toisiamme paremmin ja itse rakastuin lopulta Martissa hänen avoimuuteensa, sosiaalisuuteensa ja hyväsydämisyyteensä. Hän ei todellakaan ollut mikään nynny, vaan äärimäisen supliikki seuramies ja hyvä tanssija :). Tiedän, että Martti rakastui minussa siihen, että olin hänen mielestään hyväsydämisin ihminen maailmassa. Hän on kertonut tämän minulle usein. Sekin varmasti vaikutti rakastumiseen, että huomioin häntä paljon sanoilla ja teoilla.
Martti: Ihastuin Annan ulkoiseen kauneuteen ja lopulta rakastuin hänen hyväsydämisyyteensä. Sellaista en ollut ennen kohdannut.
Olemme matkustelleet paljon ulkomailla ja matkustelu onkin ollut yhteinen intohimomme. Olemme molemmat myös nautiskelijoita; hyvä viini, ruoka, satunnaiset hotelliyöt toisessa kaupungissa, arjen luksus jne. Saamme nautintoa samanlaisista asioista. Kerran ulkomailla ajoimme autolla pieneen kylään, joka oli rakennettu kukkulalle. Kylässä oli yksi hotelli, jonne majoituimme yöksi. Yöllä kävelimme kylän kaduilla, missään ei näkynyt ketään, ei ristin sielua missään. Löysimme pienen kuppilan, jonka pöydät olivat kallionkielekkeen vieressä. Istuimme juomaan paikalliset oluet, alhaalla avautui uskomaton täysikuun valaisema maisema jokilaaksosta. Ihana muisto, sellainen jonka voisi kuvitella tapahtuvan elokuvissa :). Kerran, jälleen ulkomailla, ajauduimme pienen pieneen sardiiniravintolaan, jonka vessassa ei ollut ovea ja ruokapöydät vessan vieressä :D. Aivan alkuajoilta muistiin palaa viikonloppu, kun ajoimme monen sadan kilometrin matkan pakettiautolla (80 lätkä) mökillemme ja koko viikonlopun satoi vettä aamusta iltaan, kaatamalla. Ei haitannut (no Martti hieman manasi upeaa tuuriamme), saunoimme, nauroimme ja laahustimme kylpytakeissa, joimme viiniä kulahtaneista mökkilaseista ja Martti paistoi meille rautapannulla kuhaa voissa. Oli aivan mahtavaa :).
Tunnetason liimana meidät on pitänyt yhdessä voimakas yhteenkuuluvuuden tunne. Tämän lisäksi se, että toiselle voi kertoa kaikki ajatuksensa, mielipiteensä, kaikki murheet ja ilot, ärsytykset ja pienimmätkin mietteet ilman, että toinen tuomitsee tai suuttuu. Alkuajoista lähtien meille on myös ollut molemmille selviö, että tämän yhteisen elämän lisäksi meillä on erilliset omat elämät ystävinemme ja harrastuksinemme. Toista ei kahlita kotiin. Kuitenkin meidän yhteinen elämä lohkaisee sen suurimman palan, sekin on ollut aina kummallakin tiedossa.
Martti ja Anna
Onpa teillä upeita yhteisiä muistoja! Mikä merkitys oman yhteisen historian muistamisella ja vaalimisella on parisuhteessa? - Anne
VastaaPoistaOlen aina ollut erittäin hyvä muistamaan kaiken kaikesta :). Varsinkin yhteisistä asioistamme. Muistoillamme on minulle suuri merkitys, tykkään muistella matkojamme ja kaikkea kokemaamme, vaalin niitä todella lähellä sydäntäni. Olemme matkustelleet paljon ja tehneet hurjasti juttuja yhdessä jollain mittapuulla olemme tavallaan jopa seikkailleet. Uskon, että ainakin minulla turvallisuuden tunteeni perusta pohjautuu pitkälti yhteisiin kokemuksiimme, koska niiden kautta pystyn peilaamaan suhdettamme. Osaan tavallaan ennustaa, miten Martti reagoi uusissa tilanteissa, uusissa puitteissa ja ilman tuttua ja turvallista ympäristöä. Olen niin monet kerrat nähnyt, miten upeasti hän tulee toimeen ihan missä tahansa. Hänen kanssaan minulla ei ole hätäpäivää missään maailman kolkassa. Jos hänet tiputtaisi nyt Timbuktuun, hän ei olisi moksiskaan :). Hän saisi heti kourallisen ystäviä ja saisi kaikki nauramaan katketakseen. Jos itse olen hukassa tai jossain tilanteessa epävarma, tiedän, että Martti ei ole ja se on huojentavaa. Kyllä se sellainen turvallisuudentunne ainakin minulla rakentuu juuri sen yhteisen historian muokkaamaan kuvaan meistä pariskuntana.
VastaaPoistaOlemme molemmat sitä mieltä, tai ainakin ennen lapsen syntymää olimme, että lähes kaikki ylimääräinen raha käytetään matkusteluun tai muihin uusiin kokemuksiin. Sillä tavalla elämä rikastuu, maailmankuva laajenee ja itsestä löytyy uusia ulottuvuuksia ja pirteitä. Mikään ei voita yhteisiä upeita muistoja, niitä ei voi korvata rahalla.
Olemme aika tavalla erilaisia, minä olen hiljainen sivustaseuraaja, no ehkä vanhemmiten tykkään jo jutella ventovieraillekin. En kaipaa juurikaan uusia ystäviä tai tuttavia, minulla on tiivis ympyrä, jossa elän ja olen tähän tyytyväinen. Martti puolestaan tutustuu koko ajan uusiin ihmisiin ja hänellä onkin hyvin laaja kaveripiiri.
Kuulostaa hienolta ja vahvalta. Miten nyt? Onko seikkaileminen saanut vain uudet ympyrät? Kun on saanut seikkailla ja luoda vahvoja muistoja aikuisen kokoisissa raameissa, lapsen mukaan tulo pienentää ehkä hetkeksi mittakavaa, mutta ei sisältöä?
VastaaPoistaSaatko kiinni, mitä tarkoitan? Tulee vain mieleen, että kun pääsette seikkailemaan lapsen kanssa/kautta, eteen avautuu ihan uusi ulottuvuus? - Anne
Vielä ajatus: Anna, kirjoitat "Osaan tavallaan ennustaa, miten Martti reagoi uusissa tilanteissa, uusissa puitteissa ja ilman tuttua ja turvallista ympäristöä. Olen niin monet kerrat nähnyt, miten upeasti hän tulee toimeen ihan missä tahansa."
VastaaPoistaJos mietit tätä kommenttiasi lapsen silmin niin, millaisena ajatuksia syntyy? Siis Anna-lapsi näkee Martti-äidin/isän...
Voisiko ajatella, että sinulla ja Martilla on edessä taas ihan uusi yhteinen seikkailu... - Anne
Olimme olleet aika kauan yhdessä ennen lapsen syntymää (12 vuotta). Jotenkin sitä vain oli tottunut toisen jakamattomaan huomioon ja että sai tehdä ihan mitä vaan lähes koska vaan. Aikuisena ihmisenä tietysti ymmärsin, että lapsen myötä sellaista vapautta ei enää ole, vaikka asennekysymyshän se suurimmalta osin on, antaako lasten rajoittaa elämää vai ottaako heidät seikkailuihin mukaan. Kyllä me tästäkin puhuimme paljon ja olemme molemmat sitä mieltä, että lapsellekin halutaan antaa paljon erilaisia kokemuksia ja mahdollisuus matkustaa jne. Käytönnössä eihän se kuitenkaan ole kovin yksinkertaista lähteä lapsen kanssa extempore jonnekin. Tai ehkä on, mutta hieman myöhemmin.
VastaaPoistaTuohan se taatusti lapselle turvallisen olon, kun voi luottaa omaan vanhempaan, että hän selviytyy tilanteessa kuin tilanteessa ja vanhemman kanssa ei koskaan tarvitse pelätä mitään. Voi luottaa omaan isäänsä/äitiinsä kaikessa. Minä puolestani olen läheisistäni kovin suojelunhaluinen ja vaikka perushiljainen olenkin, rakkaani satuttamista tai loukkaamista en katso hiljaa sivusta. Luulen, että lapsemme tulee tuntemaan erilaista turvallisuuden tunnetta myös tätä kautta, että oma äiti suojelee kaikelta, niin pitkälle kun se vaan on mahdollista. Ihan kaikeltahan ei voi lastaan suojata. Tavallaan lapsellamme on kaksi erilaista suojelijaa ja turvaajaa. Toivottavasti me yhdessä pystymme luomaan hänelle ihanan lapsuuden ja avoimuuden, luottamuksen ilmapiirin.
Olemme jo suunnitelleet matkaa lapsemme kanssa ja se tuntuu ihanalta suunnitelmalta. Emme jaksa odottaa pääsevämme näyttämään maailmaa lapsellemme. Kaikki on hänelle niin uutta ja ihmeellistä, sellaisen seuraaminen läheltä on etuoikeus eikä sitä voita mikään. Ja tämä lapsi on todella elämämme suurin ja ihmeellisin seikkailu, siitä olemme samaa mieltä. Mutta, mutta..
Nyt kun lapsi on elämässämme etusijalla, olemme parina jääneet taka-alalle. Tämähän on kai normaalia, mutta se on suuri harppaus siihen, millaisia ennen olimme. Miten kiinni toisissamme olimme. Nyt emme oikein tiedä miten lähtisimme taas rakentamaan parisuhdettamme tai ehkä oikeammin sanottuna, palauttamaan sen entiselle tasolle. Tuntuu, kuin ensimmäistä kertaa elämässä, olisimme jollain tapaa eri aaltopituudella. Tämä on se syy miksi hakeuduimme tänne parisuhdeakatemiaan. Tarvitsemme apua siihen, miten saamme sen hellyyden ja pilkkeen silmäkulmassa takaisin suhteeseemme.
Hei Anna,
VastaaPoistaYmmärrän hyvin tunteesi. Musta tuntuu aika samalta, ennen naurettiin paljon yhdessä, toki meidän kahdenkeskinen aikamme ei ollut niin kovin pitkä ( 4 vuotta). Tuntuu, että siitä ajasta ei enää juuri muistakaan mitään, vaan muistaa vaan 6 henkisen perheen ajan. Jotenkin jopa jännitän, kun jään mieheni kanssa kaksin. Olen aivan hukassa. On niin tottunut 4 lapsen läsnäoloon ja hulinaan, ettei erota koko parisuhdetta sen alta.
Toisaalta ex tempore me emme ole unohtaneet, mennään milloin minnekin. Se on kummankin meidän luonteessa hyvin vahvasti. Toki ulkomaille asti ei välttämättä vaan ihan lähiympäristössä kehitämme menoja ja tuloja.
Mia
Niin, onhan se suuri muutos, kun kokonaisuutta on jakamassa kahden sijaan useampi. Uuden tasapainon löytyminen ottaa vähän aikaa ja vaatii tarkastelua. -Anne
VastaaPoistaKyllähän meillä kävi samalla tavalla, että lasten syntymän jälkeen moni asia on suhteessa muuttunut. Syitä olen miettinyt, olisiko syynä väsymys (useamman vuoden olemme nukkuneet rikkonaisia unia lasten vuoksi), loppuiko "hanimuuni" vaihe siihen aikoihin kun ensimmäinen syntyi, 3-vuorotyöhön paluu äitiysloman jälkeen -> Simo joutuu paljon viikonloppuisin ja iltaisin olemaan lasten kanssa ja kokee, että hänellä ei ole lainkaan omaa aikaa ja minulla sitä joskus on, kun viikolla menen iltavuoroon ja lapset ovat hoidossa aamusta saakka...
VastaaPoistaHuumori tajutaan väärin, välillä jopa vedetään herne nenään... Sitä samaa huumoria ja pilkettä kaipaan minäkin ja niin Simokin...
Nelli
Mekin kaivetaan sitä samaa huumoria!ehkä me tän kurssin aikana yhdessä oivalletaan miten se palautetaan;). Mia
VastaaPoistaNäin samanikäisen lapsen äitinä kommentoin tässä välissä (meillä jo toinenkin lapsi), että tässä varmasti tarvitsee aikaakin vielä!
VastaaPoistaEn olisi huolissani ollenkaan, kun lapsi on vasta tuon ikäinen, että parisuhde on kadoksissa. Johan siinä on fysiikkakin vasta toipumassa synnytyksestä. Muistan ensimmäisen kanssa ajatelleeni, kuten Anna tässä ja nyt toisen lapsen kohdalla en yhtään enää kiirehdi. Toivun vasta synnytyksestä, eihän minulla ole hormonitoimintakaan vielä normaalilla tasolla ja vauva on vielä niin pieni, että sellaista 'mitä olemme perheenä' ei voi lyödä mielestäni lukkoon ennen kuin uusi tulokas osaa nukkua edes yhden yön lävitse.
Parisuhdekriisi kannattaa siirtää myöhemmäksi ja rentoutua, elätte poikkeustilanteessa vielä :)
Kiitos kommenteista. En ehkä ainakaan vielä luonnehtisi tilammettamme parisuhdekriisiksi. Kuitenkin se on huomattavasti muuttunut lyhyen ajan sisällä ja se on pelottavaa. Ehkä pelkään turhaan ja kaikki korjaantuu ennalleen, kunhan lapsi kasvaa ja palat loksahtavat kohdalleen. Mutta voivatko ne edes loksahtaa, jos parisuhde on vinksallaan? Tarkoitan, että en usko suhteemme parantuvan itsestään ja koemme tarvitsevamme työkaluja korjausprosessia varten. Haluan tarttua tuumasta toimeen mielummin nyt, kun myrskyn merkkejä on jo ilmassa, en vasta sitten kun myrsky on pahimmillaan tai jopa jo ohi niin että suhteemme on ryvettynyt pohjamutia myöten. Haluan vältää pahemmat kriisit, jos se on mahdollista. Haluan oppia ja tietää, miten voin jo nyt kääntää kelkan ympäri takaisin kohti niitä ihania päiviä.
VastaaPoistaKoimme jo tehtävä 1 myötä, että olipa hyvä ilmoittautua tälle kurssille mukaan :). Saimme jonkinlaisen yhteyden ja olemme molemmat sitä mieltä, että on hyvä hiljentyä miettimään omaa sisintä ja koettaa asettua toisen asemaan. Millaisena elämän kokee, jos astuu toisen saappaisiin.
Mitä olen omaa ystäväpiiriäni ja omaa suhdettani seurannut, niin lasten saaminen kyllä vaikuttaa parisuhteeseen. Eikä suunta ole valitettavasti aina positiivinen.
VastaaPoistaLapsen hoitaminen vie energiaa, ja ainakin minä muutuin tavallaan aikuiseksi vasta lapsen saatuani. Muutuin iloisesta minä+me-ihmisestä vastuunkantajaksi. Myös hellyydelle tuli uusi kohde eli kumppania ei tule enää edes hellittyä samalla tavalla kuin ennen.
Usein voi käydä niin, että parisuhde laitetaan telakalle, kun lapsi on pieni ja yritetään sitten ottaa takaisin käyttöön muutaman vuoden päästä. Tuolloin voi käydä niin, että toinen onkin muuttunut vuosien saatossa, ikään kuin huomaamatta, eikä olekaan enää sama ihminen kuin ennen. Sitten voikin miettiä, onko tämä enää se sama kumppani, jonka aikoinaan valitsi. Ja jos tuntuu, että ei ole, olisiko tämä silti sellainen henkilö, jonka kanssa olisi kiva jatkaa matkaa.
Mielestäni on tosi hyvä, että te aloitte miettimään näitä parisuhdeasioita jo nyt ettekä vasta vuosien päästä. Näin te ette tule laittaneeksi parisuhdetta liian pitkäksi aikaa piippuhyllylle. En silti tekisi teinä hätiköityjä johtopäätöksiä, vaan pitäisin mielessä sen, että pikkulapsiaika on kuitenkin poikkeuksellinen vaihe elämässä.
Tällaisia ajatuksia näin omien havaintojen pohjalta.
Varmasti on hyvä miettiä parisuhdetta jo nyt, tosin kuulostaa siltä, että vauva on kohtuu 'helppohoitoinen' ja aikaa riittää parisuhteen pohtimisellekin, joten kovat ajat ovat ehkä vielä edessä... etenkin jos teette joskus vielä toisen lapsen.
VastaaPoistaItse olen kolmen lapsen äitinä jo siinä tilanteessa, että teidän tilanteenne on vain haave - kun ylipäätään oli aikaa pohtia parisuhdetta :) Nyt kaadutaan vaan kuolleena sänkyyn joka ilta, jos jaksaa kerran päivässä halata, niin sekin on loistavaa.
Siinä mielessä suosittelenkin nauttimaan nyt yhteisestä ajastanne, tiimitaitoja tarvitaan, etenkin kun lapset kasvavat ja/tai niitä tulee lisää.
Mutta onpa teillä joka tapauksessa ihanan romanttisia muistoja - tuollaisia ei ihan kaikilla olekaan!
VastaaPoistaKai se todellakin pitäisi muistaa, että a) elämä muuttuu ja parisuhde myös, eikä ihan samanlaiseksi palaudu koskaan kuin ennen lasten syntymää - vaan ehkä paremmaksi? ja b) jos kuvittelee elävänsä vaikka kahdeksankymppiseksikin, niin puoli vuotta on vain 1/160 osa elämää! Väsyneenä sen helposti vaan unohtaa.
Parisuhdeakatemian Mia