Harjoite 1: Vahvero ja Heiverö

1. harjoitteeseen (Tavoitteen määrittäminen) liittyvä raportti:

Aika säännöllisesti teen harjoitusta, jonka nimi on "täydellinen päivä". Siis kuvittelen, millainen se olisi.

Koska akatemian 1. tehtävä tuntui jotenkin vaikealta, päätin analysoida aiemmin tekemieni mielikuvaharjoitusten satoa parisuhteen kannalta. Täydellisissä päivissäni on nimittäin aina samanlainen alku: Herään rauhassa aurinkoiseen aamuun ja hyvään oloon: olemus on kuosissa, on mukava nousta eikä tarvitse pelätä peiliä. Kiireetön tunnelma, aamukahvin keittely, aamu-ulkoilu leppoisasti. Olen omassa kodissani, omilla ehdoillani. Päivä ei ole loppuun asti suunniteltu. Joku on ehkä tulossa käymään, tai olen lähdössä jonnekin. Miten päivä aamuhetken jälkeen jatkuu, vaihtelee kulloisenkin haaveksimistilanteeni mukaan; mitä milloinkin koen tarvitsevani.

Parisuhteen kannalta tästä löytyi mielenkiintoista tietoa, kun pysähdyin tutkimaan täydellisen päivän hetkiä: mielikuvassani herään yksin, omaan tahtiini. Ei tarvitse huolehtia kuin itsestään. Myöhemmin päivässä on tilaa kohtaamiselle ja intensiiviselle kanssakäymiselle toisen (puolison?) kanssa, mutta sen aika ei ole omassa aamuhetkessäni.

Mielikuvani tunnelma on vaalea, aurinkoinen, kirkas, odottava. Kaikki ei ole vielä tapahtunut, vaan jotakin kivaa on tulossa.

Aavistelen, että nyt minulle tärkeää parisuhteessani on erillisyys, että saamme olla kaksi erillistä ihmistä. Nuorena solmitussa suhteessa ja yhteen kasvamisessa on se pieni ahdistus, että toisesta tulee toisen jatke. On vain "me sitä ja me tätä". Sitä luulee tuntevansa toisen täydellisesti, ja tietävänsä, mitä "me" ajattelemme tai miten "me" päätämme. Tai mitä "me" tarvitsemme.

On mukavaa välillä riittää itselleen. Että ei koko ajan tarvitse toista saataville. Tähän minä olen nyt kasvanut, ja ehkä Heiverökin omalla tavallaan. Keikkatyö ja erillään asuminen ovat tehneet hyvää - emmehän kumpikaan ole koskaan asuneet muuten yksin, reitit ovat kulkeneet suoraan lapsuudenkodeista opiskelijakommuuneihin ja sieltä yhteiseen kotiin. Oma makuuhuone minulla oli viimeksi lukioiässä - nyt olisi työhuone, jota en kuitenkaan osaa käyttää. Tätäkin kirjoitan keittiön pöydän ääressä.

Vielä olen kuitenkin ärsyttävästi riippuvainen Heiveröstä: en ole löytänyt omaa harrastusta ja tekemistä, vaan yritän aina toisinaan ehdottaa meille jotain yhteistä harrastusta (mikä sekin tekisi ihan hyvää). Mikäköhän siinä on, että vaikka kiinnostun monenlaisista asioista, en saa aikaiseksi yksikseni aloittaa uutta? Tässä kaupungissa minulla ei kyllä ole kaveripiiriäkään, mikään ei vedä minua kotoa koneen äärestä virkistymään.

Mielikuvan päivä on joiltakin osin totta jo nykyään: päivärytmimme ovat töiden takia niin erilaiset, että kun minä herään, Heiverö on ollut jo toista tuntia työssään. Herään ja nousen siis yksin, yleensä arkisinkin kiireettömästi. On ihanaa, kun aamulla ei tarvitse olla valmis fyysiseen läheisyyteen, vaan saa ottaa oman tilansa.

Vielä en kuitenkaan asu sellaisessa paikassa, jossa olisin kotonani. Tämä asuminen tuntuu liikaa Heiverön säännöillä pyörivältä ja vaivalloiselta: meistä kahdesta hän on se, jota enemmän ahdistaa epäjärjestys. Itse yritän pinnistellä, että aina muistaisin laittaa kaapinovet kiinni, nostaisin kahvikupin pöydältä tiskialtaaseen ja muistaisin käyttää leipälautasta. Miten se voi olla minulle niin vaikeaa, Heiverö kysyy, enkä minä osaa vastata. En minä tiedä. En minä ole aina ollut tällainen. Joskus aiemmin minä asetin kodissamme kasapäin sääntöjä ja siisteysvaatimuksia ja Heiverö joutui ponnistelemaan. Vieläkin hän joidenkin kotitöiden kohdalla kitkerästi toteaa, ettei osaa tehdä niitä "oikein" (siis niin kuin minä haluaisin ne tehtävän).

Olisi ihanaa oman aamuhetken jälkeen kohdata omalta taholtaan tuleva puoliso, hyväntuulinen ja virkeä. Tehdä jotakin. Ja yllättyä, yllättää itsensäkin sillä, miten hyvä yhdessä on olla.


Työstettäväksi valitsen seuraavat:

1) Projekti "oma huone".

Se voi olla oman työhuoneen fyysinen haltuunotto tai jotenkin muuten oman tilan raivaaminen tähän asuntoon ja elämään. Ja Heiverölle sama: jokin tila (työhuone?) on hänen omansa, mutta osa tilasta on yhteistä, eikä kummankaan yksin hallitsemaa. Yhteisen tilan säännöistä pitää varmaan vieläkin keskustella (rakentavasti).

Sama projekti kohdistuu kalentereihin: oma tila omaan kalenteriin. Meillä haasteellista on lähinnä se, että yhteinen vapaa viikonloppu on ehkä kerran kuukaudessa, lomia emme vuosikausiin ole voineet pitää samaan aikaan. Paineet yhteiselle ajalle ovat suuremmat, omaa aikaa molemmilla on kai riittävästi.


2) Hyvinvointi.

Itse olen vuoden aikana panostanut omaan hyvinvointiini fyysisesti. Sen myötä olen alkanut myös tuulettaa pääkoppaa ja tajuta tämän kasvamiseni ja muutokseni myös sisäisesti. Toki elämässä on vielä paljon ratkottavaa, työkuvioiden ja sosiaalisen elämän suhteen: ne eivät tyydytä alkuunkaan. Mutta kaikki ajallaan, nyt eniten kaihertaa parisuhde.

Samaan aikaan harmittaa se, että Heiverö stressaa töistä, kokee uupumusta ja pettyy asioissa, joissa en voi auttaa. Ratkaisukeskeisenä ihmisenä olisin itse jo aikaa sitten vetänyt hänen tilanteessaan omat johtopäätökseni ja ottanut lopputilin, hakenut uutta työtä tai lähtenyt opiskelemaan. Turhauttaa seurata sivusta, kun toinen voi huonosti, fyysisesti ja muutenkin. Ei energiaa riitä parisuhteen raikastamiseen, jos on ihan jumissa työssään, ymmärrän kyllä. Mutta en haluaa odottaa eläkevuosiin asti, että Heiveröllä olisi aikaa ja jaksamista myös yhteisen elämämme kehittämiselle.

Mitä sitä voisi tehdä? Yksi vaihtoehto olisi puhaltaa peli poikki, asettaa itse omat rajansa: näin kauan voin odottaa, ja sitten en enää.