Riitelen, kun tunnen turhautuvani: kun jokin arjen asia ei toimi, tai jokin hiertävä asia ei ratkea.
Epäreiluus kaikilla elämän alueilla saa minut kiukkuamaan. Myös parisuhteessa olen tarkka siitä, että ollaan reiluja, tasa-arvoisia ja oikeudenmukaisia. Onneksi Heiverö on näissä asioissa suunnilleen samanlainen, mutta silti kadehdin toisen palkkaa, kolmikymppisten miesten asemaa työelämässä, moniakin asioita, jotka eivät liity parisuhteeseemme tai joille Heiverö ei voi mitään - mielestäni hänellä ei olisi syytä rutista niin paljoa kuin hänellä on tapana.
Näin riitelen:
Jos riidan tavoitteena on ratkaista ongelm(i)a, analysoin, puhun kummankin puolesta, tulkitsen toisen kommentteja, teen tarkentavia kysymyksiä, ohjailen keskustelun kulkua, olen kuin en olisi tilanteessa (tai siis RIIDASSA) itse osallinen. Tahtoisin ajatella, että teen kaiken tämän reilusti, mutta eihän se reilua taida olla. Oikeasti kaipaisin sitä, että en kokisi olevani riitatilanteessa vetovastuussa, puheenjohtajana, tuomarina ja turvallisuusvastuussa. Ikään kuin aikuinen ihminen ei osaisi pitää puoliaan ja suojata itseään - miksi en osaa luottaa siihen, että Heiverö osaa, ajattelee ja ratkaisee omalta osaltaan?
Jos tarkoitukseni on vain purkaa ja käsitellä pahaa mieltäni, paneudun ihan perinteiseen naisten paheeseen: itkeskelen ja mökötän, vaikenen ja vetäydyn. Annan miehen tehdä työtä, jotta loukkaantumiseni syy selviäisi.
Vahvero
Onko sulla Vahvero koskaan tullut sellaista oloa, että olet jonkinlainen äiti miehellesi? Itse huomaan joskus ottavani omaan mieheeni huoltajamaisen asenteen, ja tämä puolestaan johtaa siihen, että mieskin alkaa käyttäytyä kuin lapsi: ei osallistu kotitöihin käskemättä, pyytää pakkaamaan laukun puolestaan, tarvitsee kauppalistan lähtiessään kauppaan jne.
VastaaPoistaJa kuitenkin tiedän, että jos minua ei olisi, mies hoitaisi nuo kaikki asiat hienosti itsekin. Eli passivoinko minä miestäni omalla käytökselläni?
Minä ainakin passivoin, sen jo tiedän. Ja muissakin ihmissuhteissa ja tilanteissa kuin vain kotona.
VastaaPoistaEn kestä jahkailua, hitautta, standardini alittavia suorituksia.. on itselleni helpompaa elää tehden asioita toisten puolesta, heitä ennen tai heitä varten, jotta en itse turhautuisi.
Ja minä kun en ole koskaan halunnut olla äiti kenellekään.. koskahan löydän työyhteisön, kaveripiirin, .. jotka paremmin olisivat kanssani synkroonissa? Miestä tuskin voi virittää, se on vain kestettävä.
Kuulostaa tosi tutulta… paitsi että mulla on lapsia. (olen siis tuon ekan kommentin jättäjä)
VastaaPoistaMä teen tosi paljon töitä, koska saan ne nopeammin ja paremmin tehtyä itse kuin että alan selvittämään asiaa jollekin toiselle ja valvomaan työn jälkeä. Oon vaan viime aikoina alkanut miettimään, että tämän tehokkuuden ja korkeiden standardien vuoksi olen ehkä työkaverina vähän nuiva tmv. Ja niinä päivinä, kun tuo sama tehokkuusvaihde jää päälle kotona, olen myös ankeahko puoliso ja äiti. Olenkin alkanut miettimään, olisiko minun kokonaisuuden kannalta kuitenkin järkevämpää löysätä asenteitani, vaikka se johtaisikin tehokkuuden laskemiseen ja jopa työn jäljen heikentymiseen.
En väitä, että sulla olisi tällainen tilanne, mutta tuossa sun kontrollointiasenteessa on jotain tosi tuttua.
Mä olen aika paljonkin pohtinut tuota "asenteiden löysäämistä". Siis että miten oikeutettua se on aina ja kaikissa tilanteissa vaatia, että nopeampien, aktiivisempien, taitavampien (jne) pitää aina alisuorittaa, jotta ne muutkin ehtisivät mukaan.. joskus vaan ei jaksa koko ajan hidastaa, se syö voimia. Ihan niinkuin pyöräilisi käsijarru puoliksi päällä.
VastaaPoistaTosi typerältähän se tuntuu lähteä pyöräilemään käsijarru päällä ihan vaan siksi, että muut pysyisivät mukana. Työt tulevat hitaammin ja tod.näk. huonommin hoidettua. Mutta just sitä olen miettinyt, pitäisikö kuitenkin panostaa enemmän myös muuhun kuin siihen lopputulokseen, mm. siihen, että kaikilla (työ)prosessissa mukana olevilla ihmisillä on hyvä ja yhdenvertainen fiilis eikä niin, että mä määrään ja muut suorittavat asioita mekaanisesti mun ohjeistuksen mukaan.
VastaaPoistaOlisin sitten mukavampi tyyppi muille, ja ehkä omakin stressi vähenisi, kun ei ottaisi asioita niin vakavasti ja suorittaen.
Olen toki vuosikaudet yrittänyt sitäkin, että saisin toiset toimimaan samoin kuin minä, mutta olen todennut, että koska en voi muuttaa muita rajattomasti, minun on pakko miettiä oman käytökseni muuttamista. Toki toivon, että myös muut (tässä kohdassa ajattelen lähinnä miestäni) miettisi tykönään, miten hän voisi suhtautua paremmin minuun niin, että lopputuloksena on jonkinlainen molempien luonteet huomioiva kompromissi.
Taas niin hyviä näkemyksiä, että en tiedä mitä kommentoisi.
VastaaPoistaOlen itsekin nopeatempoinen ihminen ja välillä todella turhautunut jahkailijoihin. Viisas NLP-opettajani sanoi aikoinaan, että nopein tapa toimia hitaiden ihmisten kanssa on hitaasti. Verkkaisemmat ihmisethän helposti kokevat nopeuden hosumisena ja hoputtamisena. Mutta onpa kiva aina välillä olla nopeiden ihmisten seurassa!
"Kaikki pitäisi tehdä itse". Tätä lausetta viljelemme kaveripiirissä usein. Me suomalaisnaiset taidamme olla monessa asiassa aikamoisia mestaroijia myös - minun mielestä usein ihan aiheesta kylläkin, mutta kai siinä on kumppanin vaikea ottaa osuutta hommista, kun toinen muka jo automaattisesti tietää paremmin, miten kaikki pitäisi tehdä.. Ja kun työnjako kerran on vakiintunut, niin paha sitä on enää muuttaa noin vain. Mutta yritän välttää marttyyriasennetta, ja muistuttaa itseäni siitä, että kukaan ei minua pakota tekemään mitään - jos teen, niin se on oma valintani. Itse säätelen ajankäyttöäni ja on omalla vastuullani, että tuon mukaan niitä asioita, joista saan iloa.
Toivottavasti elämään löytyy lisää keväistä keveyttä, kaikin puolin :-)
Pasrisuhdeakatemian Mia
Vahvero, kirjoitata: "joskus vaan ei jaksa koko ajan hidastaa, se syö voimia. Ihan niinkuin pyöräilisi käsijarru puoliksi päällä."
VastaaPoistaJatkaakseni tätä vertausta,koska pyöräilystä jotain tiedän ja se on opettanut minulle paljon jaksamisestakin. Käsijarru päällä pyöräleminen on tyhmyyttä. Se kuluttaa paitsi omia voimia, myös pyörää eli tekee vahinkoa itselle, pyörälle ja porukalle.
Kun on itse vahva ja valmis etenemään nopeammin kuin muut, viisautta on keventää omaa pyöritystä; siis jarru pois päältä, vaihde kevyemmälle ja pyöritys muun porukan vauhtiin sopivaksi. Sillä hetkellä, kun muu porukka alkaa väsyä matkatekoon, vahvalla on voimaa siirtyä vetoon ja käyttää voimaansa muiden hyväksi, jotta matkavauhti ei pahasti hyydy. Peesissä tulevat pääsevät kevyemmin ja voimakkaita vetäjiä tarvitaan yhteiseksi hyväksi. Saatko kiinni ideasta?
Kaikkein vaikeinta on opetella säätelemään omaa intensiteettiä. Ethän varmaan aja autoakaan koko ajan kaasu pohjassa?
- Anne