Mia: 35 v
Mika: 40
Lapsia: 4
Yhdessä: 12 vuotta
Nimeni on Mia ja mieheni nimi Mika. Olemme pariskunta, jolla on neljä suhteellisen pientä lasta. Vanhin on 8 v ja nuorin täyttää ensi syksynä 5 v. Eli aikamoisessa vilskeessä elelemme. Olen 35-vuotias ja mieheni täytti juuri 40. Olemme taittaneet yhteistä taivalta 12 vuotta, joissa naimisissa 10. Mieheni matkustelee työnsä puolesta reippaanlaisesti, joten kaikenlaista pientä kommervenkkiä tässä arjen pyörittämisessä välillä on.
Lasten ollessa ihan pieniä, he sairastelivat kovasti ja se on vaikuttanut suhteeseemme jonkin verran. On tullut tapeltua, huudettua ja vaikka sun mitä. Silloin tuntui, että loittonimme toisistamme hiukan, tai ehkä aika paljonkin.
Lasten ollessa ihan pieniä, he sairastelivat kovasti ja se on vaikuttanut suhteeseemme jonkin verran. On tullut tapeltua, huudettua ja vaikka sun mitä. Silloin tuntui, että loittonimme toisistamme hiukan, tai ehkä aika paljonkin.
Mia rakastui Mikassa:
Rakastuin miehessäni aikoinaan itsevarmuuteen, esiintyvään Mikaan. Olimme samalla työpaikalla ja hän esiintyi koko henkilökunnan edessä puhuen ja välillä viihdyttäen juhlivaa yleisöä. Olin juuri valmistunut ja mielessäni oli, että olisi kiva tavata kunnon mies, jonka kanssa voisi harkita perheen perustamista.
Rakastuin miehessäni aikoinaan itsevarmuuteen, esiintyvään Mikaan. Olimme samalla työpaikalla ja hän esiintyi koko henkilökunnan edessä puhuen ja välillä viihdyttäen juhlivaa yleisöä. Olin juuri valmistunut ja mielessäni oli, että olisi kiva tavata kunnon mies, jonka kanssa voisi harkita perheen perustamista.
Mika rakastui Miassa:
Rakastuin Miassa aikoinaan hänen hersyvään nauruunsa ja menevään/positiiviseen olemukseen.Hän oli eläväinen ja nauroi paljon.
Olimme molemmat paljon menossa ja aina valmiina uusiin haasteisiin. Saatoimme aamulla lukea Hesarista jonkun tapahtuman ja 20 minuutissa auton nokka oli jo menossa siihen suuntaan. Välillä saunoimme mökillä ja tulimme sieltä suoraan töihin Helsinkiin.
Alkutaipaleellamme oli myös mutkia matkassa, välillä toinen vähän hannasi ja sitten toinen. Pienoinen emmintä kyti taka-alalla. Tavatessamme Mikalla oli muutama kk sitten päättynyt suhde naiseen, jonka kanssa hän oli jo asunut yhdessä, joten se osaltaan vaikutti myös suhteemme alku"hidasteluun".
Lopulta kuitenkin muutin Mikan luokse asumaan 9 kk seurustelun jälkeen naimisiin menimme 1,5 vuoden seurustelun jälkeen. Yhteinen liima on varmasti ollut samat tavoitteet: lapset ja perhe. Ehkä suurimmat ongelmamme ovatkin alkaneet siitä, kun tämä tavoite on "saatu toteutumaan" niin emme koskaan jutelleet muista haaveista elämämme varalle. Toisaalta olisiko sitä 10 v sitten tiennyt mitä tällä hetkellä haluaa, ihmiset muuttuvat kuitenkin vuosien saatossa.
Viime vuosina meitä on pitänyt yhdessä tahto, lapset ja lupaus naimisiin mennessä. Välillä on ollut todella kovia aikoja, jotka eivät välttämättä ole ulospäin näkyneet. Tahtoa on koeteltu välillä kovastikin. Uskon, että 4 pientä lasta on tehnyt veronsa ja olemme vaan vieraantuneet toisistamme jonkun verran, kun kaikki energia menee lasten "palvelemiseen". Lisäksi oma henkinen kasvuprosessini (Mia) on vaikuttanut asiaan. Olen paljon pohtinut asioita ja alkanut olemaan pikku hiljaa oikea oma itseni.
Rakastuin Miassa aikoinaan hänen hersyvään nauruunsa ja menevään/positiiviseen olemukseen.Hän oli eläväinen ja nauroi paljon.
Olimme molemmat paljon menossa ja aina valmiina uusiin haasteisiin. Saatoimme aamulla lukea Hesarista jonkun tapahtuman ja 20 minuutissa auton nokka oli jo menossa siihen suuntaan. Välillä saunoimme mökillä ja tulimme sieltä suoraan töihin Helsinkiin.
Alkutaipaleellamme oli myös mutkia matkassa, välillä toinen vähän hannasi ja sitten toinen. Pienoinen emmintä kyti taka-alalla. Tavatessamme Mikalla oli muutama kk sitten päättynyt suhde naiseen, jonka kanssa hän oli jo asunut yhdessä, joten se osaltaan vaikutti myös suhteemme alku"hidasteluun".
Lopulta kuitenkin muutin Mikan luokse asumaan 9 kk seurustelun jälkeen naimisiin menimme 1,5 vuoden seurustelun jälkeen. Yhteinen liima on varmasti ollut samat tavoitteet: lapset ja perhe. Ehkä suurimmat ongelmamme ovatkin alkaneet siitä, kun tämä tavoite on "saatu toteutumaan" niin emme koskaan jutelleet muista haaveista elämämme varalle. Toisaalta olisiko sitä 10 v sitten tiennyt mitä tällä hetkellä haluaa, ihmiset muuttuvat kuitenkin vuosien saatossa.
Viime vuosina meitä on pitänyt yhdessä tahto, lapset ja lupaus naimisiin mennessä. Välillä on ollut todella kovia aikoja, jotka eivät välttämättä ole ulospäin näkyneet. Tahtoa on koeteltu välillä kovastikin. Uskon, että 4 pientä lasta on tehnyt veronsa ja olemme vaan vieraantuneet toisistamme jonkun verran, kun kaikki energia menee lasten "palvelemiseen". Lisäksi oma henkinen kasvuprosessini (Mia) on vaikuttanut asiaan. Olen paljon pohtinut asioita ja alkanut olemaan pikku hiljaa oikea oma itseni.
Mia ja Mika
Tämä metsäkuva kuvastaa hyvin Mikaa.
Kasvun teema on parisuhteen kannalta hyvin mielenkiintoinen teema: mitä ajattelette parisuhteen kasvusta, yksilönä kasvusta, yhteen kasvamisesta, yhdessä kasvamisesta, miten huolehtia siitä, että parisuhteessa on tilaa kasvaa niin yksilönä kuin yhdessä... - Anne
VastaaPoistaMia,
VastaaPoistaolisi kiva keskustella tuosta kasvamisesta omaksi itsekseen (parisuhteen aikana). Itsekin olen huomannut, että olen aivan toisenlainen, kuin parikymppisenä parisuhteeseen sitoutuessani luulin. Tai siis kasvoin aivan toisenlaiseksi kuin oletin.
Raadollisimmillaan kai voisi kysyä: pitääkö puolison tahtoa sitoutua edelleen ihmiseen, jota ei aikanaan valinnut / johon ei aikanaan ihastunut? Jos toisen ulkonäkö, vuorovaikutus, elämän arvot tai tavoitteet muuttuvat kovin paljon, vaikkakin hitaasti, jonakin aamuna sitä vain tajuaa: en ole se ihminen, joka tuossa hääkuvassa on..
Tuo onkin aika mielenkiintoinen kysymys, koska kaikkihan me muutumme ajan kanssa ja varsin moni on vielä parikymppisenä täysi raakile mitä tulee omaan persoonaan.
VastaaPoistaEtenkin kun saa lapsia, useampi vuosi saattaa vierähtää ihan huomaamatta ja sitten kun on taas aika "kohdata" puoliso, niin molemmat voivatkin olla muuttuneet aivan eri ihmisiksi. Mutta mä en siis ole Mia, vaan ihan vaan lukija :)
Vahvero, kirjoitit: "Raadollisimmillaan kai voisi kysyä: pitääkö puolison tahtoa sitoutua edelleen ihmiseen, jota ei aikanaan valinnut / johon ei aikanaan ihastunut?"
VastaaPoistaMitä olet itse mieltä? Millaisena parisuhde näyttäytyy tämän ajatuksen kautta?
Entä muut? Mitä ajatuksia tämä herättää. - Anne
Kasvun kysymykset ovat todella mielenkiintoisia. Itselläni tämä prosessi lähti navakastikäyntiin ensimmäisen lapsen synnyttyä. Olinkin yhtäkkiä aivan hukassa henkisesti. Oma lapsuuden perheeni on ollut aika traumaattinen monessa mielessä ja nämä muistot kumpusivat voimakkaasti mieleen. Lähdin terapiaan, josta Mika oli aluksi kauhuissaan. Pikku hiljaa aloin ensin tunnistaa omia tuntojani ja alkaa luottaa niihin. Kun olin myllertänyt lapsuuteni (aika monta vuotta ;)) niin sen jälkeen tuli parisuhteen vuoro. Apua, tunnistin monia piirteitä puolisossani, jotka muistuttivat minua hyvin paljon lapsuuden maisemia. Siitä alkoi minun kriisini parisuhdetta kohtaan. Toki siinä syntyi 4 lasta sivussa ja olimme aika kovilla ja väsyneitä molemmat...
VastaaPoistaLäheisyys on ehkä asia, jota kumpikaan meistä ei ole oppinut kovin hyvin lapsuuden kodissaan ja jostain syystä olemme tällä hetkellä kovin ujoja...
Voisin kuvailla meitä persoonina, että minä (Mia) olen todella avoin, valmis kuulemaan vaikka mitä asioita, pohtimaan, kokeilemaan uusia asioita kovinkin ennakkoluulottomasti kun taas mieheni on aika "tieteellinen" ja monessa mielessä skeptinen. Ainakin mitä tulee vaihtoehtolääketieteeseen, homeopatiaan ym. Joka tapauksessa itseäni ja lapsiani hoidatan nykyään homeopaatilla niin, että mieheni ei suostu tulemaan sinne mukaan.
Aluksi ajattelin, että tuleekohan meidän suhteesta mitään, koska todella itse olen muuttunut niin paljon. Olisi ollut ihanaa, kun mies olisi samaa mieltä ja olisi tyytyväinen homeopaatin tuomasta avusta, olisi valmis kokeilemaan kanssani meditaatiota, joogaa, kaikkea mikä voisi henkisesti kasvattaa. Enkä kyllä tiedä totuuden nimissä onko hän näitä kovasti vastaan. Mutta joku "jäkitys" on ja ennakkoluulo, jos jotain asiaa ei ole nykytieteen valossa tutkittu (tiede nyt kuitenkin muuttaa mieltä parin vuoden välein;)).
Olemme keskustelleet myös tuosta, pitääkö hyväksyä muutos puolisossa. Mieheni on suoraan sanonut, ettei tiedä valitsisiko minua uudestaan nyt tällaisena kuin olen. Ja saman olen sanonut hänelle jossain vaiheessa. Nyt olen kuitenkin halunnut keskittyä positiivisiin asioihin. Ensin omassa itsessäni, haluan oikeasti oppia täydellisesti rakastamaan itseäni. En niin, että olisin itserakas, vaan uskon, että kun ihminen oikeasti rakastaa itseään niin sen jälkeen vasta voi rakastaa muita. Pyyteettä, arvostaa sellaisena kuin on. Jotenkin olen aina uskonut vahvasti myös kohtaloon. Meillä on mieheni kanssa jokin yhteinen opetus toisillemme.
Siltikään tämä ei ole easy task, mutta yritys on kova ja itse en ole mikään luovuttaja. Olen itseni velkaa lapsilleni ja siihen, että heillä on hyvä olla. Lisäksi olen sen velkaa itselleni ja totuuden nimessä myös Mikalle. Mielenrauha, rakkaus ja kiitollisuus - se on se, johon itse elämässäni tähtään. Toivon mukaan voin jakaa sitä myös monille muille ihmisille. Ja edelleen pyyteettä.
Haluaisin, että minut hyväksytään vaikka kääntyisin Marsilaiseksi, koska se on ehkä oman elämäni suurin trauma. Olen aina ollut kaikkien mielestä "vääränlainen" ja ulkoaohjattu. On ollut pirun vaikeaa ottaa ohjat omiin käsiin ja myös näyttää kanssaihmisille, että en ole se ihminen, minkälaisen kuvan minusta olette päähänne luoneet. Teen työtä tämänkin asian kanssa vielä, mutta haluan seisoa rinta rottingilla ja olla ylpeä itsestäni juuri sellaisena kuin olen. Saman haluan myös antaa muille. Tuli Mikasta sitten mikä tahansa, jos hän tuntee intohimoa tekemistään/työtään kohtaan, olen erittäin onnellinen. Mun mielestä tärkein asia omassa elämässä on tehdä mitä kohtaan tuntee intohimoa ja olla innostunut, se leviää myös kaikkialle muualle omassa elämässä. Entä te muut? Mitä te ajattelette? :) Mia
Ja miten pystyn kirjoittamaan omalla nimimerkilläni? :) Mia
VastaaPoistaHienoa, että sanot keskittyväsi positiivisiin asioihin. Ne antavat voimaa ja näyttävät kuitenkin sen hyvän, mitä on.
VastaaPoistaKasvu on harvoin samatahtista. Voisiko asiaa ajatella myös siltä kannalta, että mitä hyvää on siinä, että toinen on niin erilainen kuin itse? Mitä hyötyä siitä on omassa kasvussa? Mihin pyrkii sillä samankaltaisuuden tavoittelulla? Tarvitseeko molempien ajatella suhteessa samalla lailla? Korvaisiko sen esimerkiksi toisen kunnioitus? Mitä se tarkoitta ja mitä se mahdollisesti tuo suhteeseen uutta/lisää? - Anne
Kiitos kommentista :)! Jotenkin musta tuntuu, että kaikkien näiden kommervenkkien jälkeen olemme menossa tuota toisemme kunnioitusta kohti ja sitä, että aina ei tarvitse olla kummankaan oikeassa vaan on vain erilaisia mielipiteitä/tuntemuksia asioista. Kaipa se suurin on tarve on kuitenkin henkinen läheisyys, joka mahdollistaa vahvemman henkisen ja fyysisen yhteyden. Muuta minä en itse tarvitsisi, mutta miten se on niin vaikeaa? Se vaatii avautumista, täydellistä avautumista.
VastaaPoistaMia
Mia,
VastaaPoistakirjoitit:
"Haluaisin, että minut hyväksytään vaikka kääntyisin Marsilaiseksi, koska se on ehkä oman elämäni suurin trauma."
Muuttuminen on kai sitäkin, että joutuu jättämään välillä taakseen jotain, mikä vielä on tärkeää ja rakasta. Minusta tuntuu, että ainakin itselläni on joitakin rajoja, joiden sisään oman puolisoni pitää mahtua - ja jos hän menee niiden yli, yhteiselämä on mahdotonta. Nämä rajat ovat lähinnä aatteellisia, eivät niinkään esim. ulkonäköön tai terveyteen tms. liittyviä.
Mutta tosiasiahan on, että puolison hurahtaminen johonkin uskontoon, vakava sairastuminen tai vaikkapa totaalinen elämänmuutos (esim. "oravanpyörästä" hyppääminen) ovat asioita, jotka aiheuttavat myös eroja.
Voi olla, että nyt kolmikymppisinä emme Heiverön kanssa enää valitsisi toisiamme uudestaan. Se tilanne, jossa toisemme otimme, oli toisenlainen. Itse koin tarvitsevani kumppania. Nyt olen kasvanut itse aikuisemmaksi (ja itseriittoisemmaksi), ja jäänyt pohtimaan, muuttuuko Heiverö ollenkaan.
Annen kysymykseen "Millaisena parisuhde näyttäytyy tämän ajatuksen kautta?" vastaisin näin: jos hyväksytään se, että voi myös kasvaa erilleen, liian erilaisiksi, on kaksi vaihtoehtoa:
joko pitää tahtoa kasvaa takaisin samaan suuntaan; parisuhteet solmitaan loppuiäksi ja oman puolison kanssan pysytään vaikka mikä tulisi
tai
joutuu hyväksymään sellaisen käsityksen parisuhteesta, että yhtä jokaiseen elämänvaiheeseen sopivaa kumppania ei ole, vaan että joutuu vaihtamaan / olemaan yksin.
Itse olen liukumassa ekasta vaihtoehdosta tuon toisen suuntaan.
Hei Vahvero,
VastaaPoistaMielenkiintoista. Tässä on kai kyse siitä, mihin parisuhdeakatemiakin kommentoi, että onko oltava samankaltaisia vai voiko kunnioittaa toista sellaisena kuin hän on. Luulen, että ehkä naiset kasvavat voimakkaammin tässä 30 kieppeillä ja miehillä se ehkä tulee vähän myöhemmin. Mene ja tiedä.
Miltä miehestäsi tuntuu? Onko hän lipumassa myös 2 kohdan suuntaan?
Jotenkin mulla oli myös olo muutaman vuoden ajan, että emme ole sopivat mieheni kanssa ja, että on pakko mennä eteenpäin mutta samalla pelkäsin sitä, kuin hullu puuroa. Lähinnä perheen hajoamisen takia, olen aina ajatellut, että itse en halua antaa eron kokemusta lapsilleni jne mitä itse olen kokenut.
Nyt, kun olen hakenut näkökantoja tuntuu, että parisuhteessa on tapahtunut myös paljon positiivisia asioita. Olemme puhuneet paljon ja oppineet toisiltamme.
Mia
Mia,
VastaaPoistatunnistan tuon pelon.
Sitä pohtii, että onko pelkuruutta jäädä vai luovuttamista lähteä.
Minä luulen, että olemme molemmat joutuneet hyväksymään tuon 2-vaihtoehdon osaksi ajatteluamme: juuri nyt emme olisi toisillemme parhaat mahdolliset kumppanit - tai emme ole olleet enää pariin vuoteen. Aikanaan sitoutuminen tehtiin 1-vaihtoehdon mukaan, jotenkin sitä epäröi: voiko silloiselle minälleen tehdä oharit ja päättää, että nyt mä olenkin tällainen, mä saan muuttaa sääntöjä..
Onhan mahdollista, että jossakin kolmenkympinkriisiemme tuolla puolen ja oman paikan löydyttyä olisimme taas toisillemme ihan hyvät. Mistäs sen tietää.